Skip to main content

Maailman yksinäisin työ on entistä yksinäisempää

 

 

Kysyin taannoin pojaltani mikä hänestä tulee isona? Kun minun ikäluokkani nuoret halusivat johtajaksi johtajan paikalle, oli yllätykseni suuri: ”Joku asiantuntija, mutta kunhan ei johtaja!” Hetken hämääntymisen jälkeen ymmärrän kyllä täysin miksi. 

Nykyisen työni kautta tapaan valtavan määrän yrittäjiä, yritysjohtajia ja vastuullisissa asemissa olevia päättäjiä. Lisääntynyt kuorma, väsymys ja uupumus kuuluu usein jo äänestä. 

Liiketoiminta ja johtaminen on aina ollut vaikeaa, mutta kun tähän lyödään päälle vielä etäjohtamisen haasteet, soppa on valmis. Harva organisaatio oli harjoitellut etäjohtamista tässä mittakaavassa. 

Poikkeustila luo epävarmuutta, jonka keskellä johtajien on entistä vaikeampaa löytää oma roolinsa: katsoa eteenpäin, olla määrätietoisia, mutta kannustavia ja loputtoman optimistisia  – asioita, joita johtajilta odotetaan eniten. Johtaminen on muutenkin yksinäistä puuhaa ja koronan myötä siitä on tullut entistä yksinäisempää. Aiemmin johtajan tukena olleet johtoryhmä, omistajat ja hallitus ovat kaukana etäpalavereissa, eikä tunteet ja inhimillisyys välity sähköposteissa tai exceleissä. 

Linnunpöntössä eläminen on vaarallista. Pahimmillaan työ tyrannisoi perhettä ja perhe työtä. Kun tähän yhtälöön lisätään taloudellinen paine ja väsymys, alkavat perhesuhteet, jaksaminen ja sitä myötä yhteiskunta repeilemään.  

Tätä repeilyä näkyy nyt paljon. Joissain yrittäjissä oikein huolella. Uupumisesta on kasvanut epidemia, jonka oireista kärsii jo arviolta neljännes suomalaisista. Olen itsekin kokenut uupumisen sen äärimmäisissä muodoissa muutama vuosi sitten, ja siitä selvinneenä tunnistan helposti samassa jamassa olevat ihmiset. Minulle on kehittynyt valehtelematon uupumustutka, jonka edessä reippainkaan hymy ei auta. 

Totesin loppukesästä eräälle ystävälleni hänen olevan loman tarpeessa. Parin kuukauden kuluttua sain puhelun, jossa hän kertoi havahtuneensa itsekin tilanteeseensa. Rankka pohdinta ajoi lopulta yritystoiminnasta luopumiseen. Hienoa, elämä ensin! 

Maailman onnellisimman kansan tulisi nyt pysähtyä ja ennakoida tilannetta. Kirjoitin aiemmin fokuksesta ja sen merkitys korostuu nyt entisestään. Valtavan tiedon virran ja viestien ähkyn keskellä tulisi pysähtyä ja kysyä itseltään, mikä on minun core-tekemistäni? Päättymättömän tehtävälistan ja täydellisyyshakuisen suorittamisen sijaan tulisi valita itselleen oikeat, eniten tuloksia tuottavat taistelut. 

Ehkä jonain päivänä nuorisokin näkee hyvän johtamisen arvon ja me suorittajasukupolvi saamme ihastella vierestä.  

 

Pekka 

 

Jutellaanko aiheesta lisää?